Tämä valokuva on ainut muisto entisestä elämästäni. Kuva on otettu talomme...entisen talomme pihalta kolme vuotta sitten, kun kaikki oli vielä hyvin. Nyt mikään ei ole niinkuin silloin.
"Mona...Mona...MONA HERÄÄ!"
"Mitäh!"
"Hihii! Sainpas sinut herätettyä."
Kaikki alkoi sinä aamuna. Oli ihan tavallista, että pikku-siskoni Polly tuli herättämään minut.
Puettuani päälleni, petasin pedin...
...ja kapusin lakertaan.
Kaikki olivat jo aamupalalla. Aurinko paistoi ikkunoista sisälle ja äidin räiskäleet tuoksuivat hyviltä. Kaikki oli hyvin kunnes...
Isä sanoi: "Mona ja Polly. Sain eilen hyvän työtarjouksen josta en voi kieltäytyä. Juttelimme illalla äidin kanssa pitkään ja päätimme, että me muutetaan huomenna Haddonfieldiin."
"MITÄ! Minne?" Huusin kauhuissani.
"Haddonfieldiin. Ei se ole kaukana, vain neljän tunnin ajomatkan päässä." Isä sanoi.
"NELJÄ TUNTIA! Se on aivan liian kaukana. Miten te saatoitte päättää tällaista minulta kysymättä." Huusin juostessani koulubussille.
Koulussa istahdin penkille, jossa aina ennen koulun alkua istuin ja odotin ystävääni.
Vihdoinkin hän tuli. Hänen nimensä on Sarah Bowell. Sarah oli paras ystäväni ja hänelle saatoin kertoa kaikki huoleni ja murheeni, aivan kuin hänkin minulle.
"Mikä sinulla on kun olet noin omituinen?" Sarah kysyi.
Kerroin hänelle mitä isä oli aamupalalla sanonut.
"Mutta...mutta Haddonfield. Se...sehän on aivan liian kaukana." Sarah sanoi huolestuneena.
"Tiedän, mutta pakkohan minun on sinne lähteä, jos isä niin päättää." Sanoin itku kurkussa.
RING RING! Pian koulun kellot soivat.
"Jutellan lisää koulun jälkeen." Minä ehdotin.
"Hyvä on." Sarah vastasi.
--------------------------------------------------------------------------------
Iltapäivällä, kun koulu oli päättynyt.
"Te siis lähdette huomena?" Sarah kysyi.
"Niin, varmaankin heti aamusta." Minä vastasin.
"Tulee kauhea ikävä." Sarah sanoi.
"Tiedän, mutta voidaanhan me soitella." Minä sanoin.
"Niin ja voinhan minä tulla käymään siellä Haddonfieldissä." Sarah ehdotti.
Kotona äiti oli alkanut jo pakkaamaan.
"Äiti. Onko meidän pakko muuttaa? Etkö voisi puhua isälle järkeä?" Pyysin äidiltä.
"Mona. Meidän on muutettava. Isä ei voi kieltäytyä saamastaan työtarjouksesta." Äiti vastasi.
Surullisena laahustin huoneeseeni ja aloin lukemaan kirjaa, joka minulla oli edellisenä iltana jäänyt kesken.
Luettuani hetken, minua alkoi väsyttämään ja nukahdinkin heti. Unissani toivoin, että tämä kaikki olisi ollut vain painajaista ja herättyäni kaikki olisi hyvin.
Aamulla kuitenkin heräsin todellisuuteen ja muutto aamuun.
Pakattuamme monta tuntia tavaroita autoon, talo oli nyt tyhjä.
Sarah juoksi pihallemme ja halusi vielä hyvästellä minut.
Pian oli kuitenkin lähdettävä ja jätettävä entinen elämä taakse. Auton takaikkunasta katsoin vanhaa etupihaamme ja lopulta purskahdin itkuun.
--------------------------------------------------------------------------------
Seuraavassa osassa näemme minkälaiseen taloon Hakenin perhe muuttaa, se ei nimittäin ole mikään tavallinen talo.
